Auringon kuvaaminen

Auringon valokuvaaminen ei ole sen vaikeampaa kuin muidenkaan kohteiden, kunhan pitää mielessä muutamia tärkeitä perusasioita, joista tärkeimpänä varovaisuus. Auringon kuvaamiseen annetut ohjeet pätevät hyvin pitkälti myös auringonpimennysten kuvaamiseen.

Oman ongelmansa Auringon kuvaamiseen aiheuttaa seeing ja tarkentaminen, sillä Auringon lämpö saa ilman väreilemään. Yleensä päivän edetessä myös kuvauskeli muuttuu huonommaksi, sillä ilma sekä teleskooppi ja sen lähiympäristö lämpenevät ja aiheuttavat kuvan laatua heikentäviä ilmavirtauksia.

Paras aika Auringon kuvaamiseen onkin (yleensä) aamupäivällä suunnilleen klo 10 saakka, kun Aurinko ei ole vielä lämmittänyt ympäristöä. Jos mahdollista, kannattaa kaukoputki pitää yön pihalla ja ennen kuvaamista varjossa tai suojattuna Auringon lämmöltä, jolloin putki on kylmä eikä haitallisia ilmavirtauksia esiinny niin paljon kuin lämpimällä putkella.

Muista aurinkosuodin!

Turvallisen aurinkosuotimen saa esimerkiksi visuaalihavainnointiin tarkoitetusta AstroSolar -kalvosta, jota Suomessa myy mm. Teknofokus ja Ursa. Lisäksi tehdasvalmisteisina on saatavissa kaukoputken objektiivin eteen asennettavia lasisia aurinkosuotimia, joiden etuna voidaan pitää Auringon luonnollisen keltaista väriä (AstroSolar -kalvon läpi kuvattu Aurinko näyttää violetilta).

Paljain silmin tehtäviin Aurinko-havaintoihin voidaan lyhytaikaisesti käyttää tummaa, DIN 14, hitsauslasia. Kuvauskäyttöön hitsauslasi ei oikein sovellu niiden rajallisen optisen laadun vuoksi.

Ehdottomasti kiellettyjä aurinkosuodinviritelmiä ovat esim. noettu lasi, filmit, mustat muovit, tietokonelevykkeet, polarisaatiosuotimet ym. Myöskään kaukoputken okulaariin kiinnitettäviä “aurinkosuotimia” ei pidä käyttää, sillä ne voivat haljeta kuumetessaan ja päästää Auringonvalon suoraan silmään tai kameran optiikkaan.

Ennen jokaista havainto- tai kuvaussessiota on myös syytä tarkistaa, että suodin pysyy tukevasti paikallaan ja sen ovat ehjät eikä siinä ole reikiä.

Kuvassa on kameran 300 mm -zoom-objektiiviin tehty aurinkosuodin AstroSolar -kalvosta, joka on sijoitettu kahden UV-suotimen väliin. Periaatteessa ylimääräisten optisten pintojen vähentämiseksi riittäisi pelkät suodinkehykset, tällöin AstroSolar -kalvo on kuitenkin kiinnitettävä turvallisesti suodinkehykseen (esim. liimaamalla).

Kuvaamisesta

Auringon ja auringonpimennyksen kuvaamiseen on periaatteessa pari vaihtoehtoa, joko kaukoputken läpi kuvaaminen tai kameraoptiikalla kuvaaminen (lähinnä järjestelmäkameroiden teleoptiikat).

Kaukoputken läpi Aurinkoa voidaan kuvata joko okulaarisuurennusta käyttäen (digiscoping) tai suoraan kaukoputken polttotasossa. Ensinmainittua tapaa käytetään yleisimmin digipokkareilla kuvatessa kun taas polttotasossa kuvaaminen soveltuu paremmin järjestelmäkameroille.

Auringon kuvaaminen digipokkarilla kaukoputken läpi okulaarisuurennusta käyttäen tapahtuu joko kiinnittämällä kamera erityisellä kiinnittimellä tai sovitteella okulaarin taakse, mutta myös käsivaralta kuvaaminen on hyvin yleistä. Käsivaralta kuvatessa tosin olisi hyvä olla jonkinlainen putki, jolla kameran objektiivin pystyy keskittämään keskelle okulaaria. Käsivaralta kuvaamisen ongelmana on, että kamera ei aina ole samassa asennossa ja lisäksi tärähtäneiden kuvien riski kasvaa.

Järjestelmäkameralla kaukoputken polttotasossa kuvaaminen on siinä mielessä “helpompaa”, että tarkentaminen tapahtuu pelkästään kaukoputken tarkennuslaitteen säätöruuvien avulla. Polttotasossa kuvaamista varten kameraan tarvitaan sopiva T-rengas, jolla kamera kiinnitetään joko suoraan kaukoputken tarkennuslaitteeseen (mikäli siinä on T-ulkokierteet) tai erillisen kuvatasosovitteen avulla.

Järjestelmäkameralla Aurinkoa voidaan kuvata myös pelkästään kameran teleoptiikkaa (zoom tai kiinteä tele) käyttäen. Ilman telejatketta kameraoptiikan normaalit polttovälit (300-400 mm) riittävät yleensä auringonpimennysten kuvaamiseen, mutta mikäli tarkoitus on kuvata myös auringonpilkkuja, tarvitaan joko telejatke tai kaukoputki, jolla kuvauslaitteiston polttoväli saadaan niin pitkäksi, että Auringon pinnan yksityiskohdat paremmin esille. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään noin 700 mm polttoväliä.

Normaalin valokuvauksen tapaan myös aurinkokuvauksessa käytetyt valotusajat riippuvat monista tekijöistä, mutta manuaaliasetuksia käyttäen jonkinlaisina suuntaa antavina “ohjearvoina” voidaan pitää 1/500-1/2000 sekunnin valotusaikoja ISO100-arvolla. Tärkeintä on, ettei Auringon kirkas keskiosa pala puhki. Pienestä alivalotuksesta ei ole haittaa, sillä se on helpommin korjattavissa kuin ylivalottunut kuva.

Kameran kiinnityksen ja jalustan tukevuus korostuu erityisesti kuvattaessa kaukoputken läpi pitkillä polttoväleillä. Ennen kuvaamista kannattaa tarkistaa jalustan, kaukoputken ja kameran liitokset sekä kiristää kaikki mahdolliset löysät ruuvit ja liitoskohdat. Tarvittaessa jalustaa voi tukevoittaa lisäpainolla, joka voi hätätilassa olla vaikka hiekalla täytetty muovipussi.

Tärähtäneiden kuvien ehkäisemiseksi kameran laukaisemisessa kannattaa käyttää apuna joko vitkalaukaisinta tai kaukolaukaisinta. Järjestelmäkameralla kuvatessa kannattaa myös harkita peilin ylöslukituksen käyttöä ennen laukaisua, mikäli kamerasta tällainen ominaisuus löytyy.

Auringonlaskujen kuvaaminen

Hyvin usein esitetty kysymys on, että pitääkö auringonlaskun kuvaamisessa käyttää aurinkosuodinta. Kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta, sillä mitä lähempänä horisonttia Aurinko on, sen pidemmän matkan siitä lähtevä valo- ja lämpösäteily joutuu kulkemaan ilmakehässä ja sen heikompaa säteily on. Toisaalta taas Auringon lämpösäteily on aina vaarallista silmän kannalta.

Auringonlaskumaisemia on kuvattu ilman aurinkosuotimia (ja tullaan varmasti jatkossakin kuvaamaan) hyvällä menestyksellä. On kuitenkin syytä huomioida se seikka, että mitä pidemmäksi kuvaamiseen käytettävän objektiivin polttoväli kasvaa niin sen vaarallisemmaksi myös laskevan (tai nousevan) Auringon lämpösäteily muuttuu, ja jossain vaiheessa saavutetaan piste, jossa oikean aurinkosuotimen käyttö on pakollista.

Lyhyemmillä polttoväleillä ja suhteellisen lyhyillä valotusajoilla auringonlaskujen kuvaamisen pitäisi kuitenkin olla suhteellisen turvallista, kunhan ei liikaa tuijottele Aurinkoa. Hieman kirkkaammilla keleillä himmennykseen voi kokeilla harmaasuodinta (esim. ND8).

Ja ennen kaikkea auringonlaskumaisemien kuvaamisessa kannattaa käyttää tervettä järkeä, jos haluaa näkönsä säilyvän vahingoittumattomana.

Aurikokuvien käsittelystä

Tehdasvalmisteisten lasista tehtyjen aurinkosuodinten läpi kuvatessa Aurinko näyttää luonnollisen keltaiselta, kun taas AstroSolar -suodinkalvoa käytettäessä Aurinko on usein violetti. Kuvankäsittelyohjelman “auto color” -käsittelyllä Auringon kiekko muuttuu valkoiseksi, mikä on jo huomattavasti parempi värisävy.

Mikäli Aurinko halutaan luonnollisen keltaiseksi on luotava uusi taso, joka värjätään kuvankäsittelyohjelman maalipurkkityökalulla keltaiseksi (alla olevassa kuvassa väriarvona #FFA200) ja muutettava tason sekoitustilaksi “multiply” eli “kertova”. Näin Auringon kiekon ympärillä oleva tumma taivas tulee näkyviin kun taas itse Auringon kiekko näkyy keltaisen tason läpi. Auringon keltaisuutta voidaan muuttaa tason peittävyyttä säätämällä. Lopuksi suoritetaan tasojen yhdistäminen (flatten image) ja kuvan tallennus.

Viisi erilaista Aurinkoa. Vasemmalla käsittelemätön AstroSolar -kalvon läpi kuvattu Aurinko, sen vieressä Photoshopin “Auto color” -toiminnolla korjattu kuva. Seuraavaksi on luotu uusi taso, joka on värjätty maalipurkki-työkalulla keltaiseksi (#FFA200) ja vaihdettu tason tilaksi “multiply”. Keskimmäinen kuva 100 % peittävyydellä, sen oikealla puolella 50 % ja oikeassa reunassa 30 % peittävyys. Valotusaika 1/750 s. aukolla f/5.6 ISO-arvon ollessa 100. Canon 10D + 300@480 mm zoom.

Auringonpimennyskuvien käsittelystä lisätietoja löytää Jerry Lodriguss‘in Catching the Light -sivustolta.

Lisätietoa Auringosta

• Aurinko (astronetti)
• Big Bear Solar Observatory (BBSO)
• NASA Eclipse Home Page
• Ursan Aurinkojaosto
• SOHO
• Spaceweather
• Sunspot Index Data Center (SIDC)