Haloilmiöiden valokuvaaminen
Haloilmiöiden kuvaaminen
Taivaan peittyessä ohueen yläpilvihuntuun, saattaa tarkkaavainen katsoja havaita Aurinkoa noin 22° etäisyydellä kiertävän, hieman sateenkaarta muistuttavan rengasmaisen valoilmiön. Kyseessä ei kuitenkaan ole sateenkaari vaan ns. haloilmiö ja niistä yleisin, 22° halorengas.
Seuraavaksi yleisimmät halomuodot ovat auringonpilari, 22° parheliat eli sivuauringot ja zeniitinympäristön kaaret, joiden aiheuttajana ovat yleensä ilmakehässä olevat kuusikulmaiset jääkiteet. Talvella yleisiä ovat keinovalojen aiheuttamat “pilarimetsät”.
 |
| Yllä 22° sivuauringot ja yllä sivuava kaari kuvattuna Tähtisuon observatoriolla 28.2.2006 klo 16:14. Kuva terävöitetty unharp maskilla. |
Halojen ja sateenkaarien ero on niiden syntytavassa; halot syntyvät valon heijastuessa tai taittuessa ilmassa leijuvista jääkiteistä, kun taas sateenkaarissa valo heijastuu vesipisaroista. Merkittävin ero on niiden sijainnissa, sateenkaaret esiintyvät aina vastakkaisella puolella taivasta kuin Aurinko ja niiden keskipiste sijaitsee katselijan pään varjon kohdalla.
Halot puolestaan esiintyvä yleisimmin 7-12 km korkeudella olevissa valkeissa yläpilvissä, koska tuolla korkeudella lämpötila on tarpeeksi alhainen jääkiteiden muodostumiselle. Haloja esiintyy Suomessa eniten keväällä, jolloin halonäytelmät voivat olla varsin näyttäviä. Talvisin kovilla pakkasilla haloja voi näkyä jääsumussa, ja niitä voivat aiheuttaa jopa kirkkaat valonheittimet (puhutaan ns. keinovalopilareista).
Haloja voidaan nähdä Suomessa jopa 150-200 päivänä ja yönä vuodessa, kun taas sateenkaaria voidaan parhaimmillaankin nähdä vain joitain kymmeniä kertoja vuoden kuluessa. Halot ovat digitaalisen kompakti- tai järjestelmäkameran omistavalle tähtiharrastajalle erinomainen kuvauskohde kesäisin, kun yötaivas on liian valoisa kunnollisten tähtihavaintojen tekemiseen.
Kuvauskalusto
Monissa nykyisissä digitaalisissa pokkarikameroissa on hyvät säätömahdollisuudet, joten sellaisella pääsee haloilmiöiden kuvaamisessa varsin pitkälle. Pienen, paidantaskuun mahtuvan, digipokkarin eduksi voidaan laskea juuri pieni koko, koska tällöin kamera kulkee aina mukana. Tunnettu totuushan on, että se vuosikymmenen halonäytelmä tapahtuu juuri silloin, kun kamera on kotona hyllyn päällä pölyttymässä.
Parhaimpaan tulokseen päästään digitaalisella järjestelmäkameralla, jonka säätöominaisuudet ovat huomattavasti paremmat kuin parhaimmissakaan digipokkareissa. Järjestelmäkameran eduksi digipokkariin verrattuna voidaan laskea myös se, että siihen on mahdollista vaihtaa kulloiseenkin tilanteeseen sopiva objektiivi. Järjestelmäkameran miinuspuoliin kuuluvat iso koko ja usein myös raskas paino. Digijärkkäri sopiikin lähinnä vakavammin haloilmiöitä harrastavan kuvausvälineeksi.
Halot esiintyvät taivaalla usein hyvin laajalla alueella, joten objektiivin olisi oltava mahdollisimman laajakulmainen. Digijärkkärillä ns. polttovälikertoimen huomioon ottaen alkuun pääsee varsin hyvin jo 17 - 18 mm laajakulmaobjektiivilla, mutta jopa 10 -15 mm:n laajakulmaobjektiivi ei ole pahitteeksi. Digipokkareissa ei yleensä näin laajakulmaisia objektiiveja ole, mutta niihinkin on useimpiin saatavissa lisävarusteena adapterin avulla liitettäviä linssejä, joilla kuva-alaa pystytään laajentamaan.
Kaikkein laaja-alaisimpien halonäytelmien kuvaamiseen tarvitaan jo 8 – 16 mm ns. kalansilmäobjektiivi. Kalansilmäobjektiivi muodostaa yleensä pyöreän kuvan, jonka kuvakulma on 180°, joten sillä pystyy kuvaamaan koko taivaan kerralla. Se soveltuukin hyvin koko taivaan yli ulottuvien halonäytelmien kuvaamiseen. Kalansilmäobjektiivien haittapuolena on korkeahko hinta.
Kalansilmäobjektiivin sijasta voi kokeilla myös kuperaa peiliä tai jopa lasista joulukuusen koristetta (hopean väristä), jonka avulla saattaa saada kuvattua koko taivaan tai ainakin suurimman osan siitä.
Haloilmiöiden kuvaaminen
Kameroiden valotusmittareiden antamat arvot ovat yleensä melko hyviä, mutta valotusta ei saa mitata Auringon kohdalta, koska tällöin kuvasta tulee pahasti alivalottunut. Mikäli valotus mitataan Auringon ympäristöstä, on valotusta haarukoitava ylivalotuksen puolelle noin pari askelta. Toinen tapa on mitata valotus Auringosta sivulle noin 45° - 60° ja haarukoida valotusta saadusta arvosta 2-3 askelta alivalotuksen puolelle.
Jonkinlaisena ohjearvona ISO200 -asetukselle aukolla 16 voi ajatella valotusaikoja 1/125 – 1/1000 sekuntia, mutta parhaiten oman kameran oikeat valotusajat ja aukkoarvot selviävät ainoastaan kokeilemalla. Sopivista valotusaika-aukkoarvoista kannattaa pitää kirjaa myöhempää käyttöä varten.
Aurinko olisi hyvä peittää jonkin valoa läpäisemättömän esteen (esim. katuvalon tai katon) taakse häiritsevien linssiheijastusten välttämiseksi. Askartelutaitoinen voi tehdä erityisen auringonpeittäjän vaikkapa lyhyestä teleskooppivarresta ja mustan filmipurkin pohjasta, jonka taakse Aurinko peitetään. Jos into ja taidot riittävät, auringonpeittäjästä voi tehdä esim. kameran jalustakierteeseen kiinnitettävän, jolloin toinen käsi jää vapaaksi tukemaan kameraa. Hätätilassa käsi tai pari sormeakin käy auringonpeittäjäksi (mikä onnistuu lähinnä digipokkarilla kuvatessa).
Haloja esiintyy myös yöllä esim. Kuun ympärillä tai kirkkaiden valonheittimien valon heijastuessa ilmassa leijuvasta jääsumusta, jolloin puhutaan ns. keinovalopilareista. Yöaikaan valotusaika voi olla useita sekunteja, joten tällöin haloja kuvatessa kamera on terävien kuvien saamiseksi kiinnitettävä jalustalle ja tämän lisäksi on käytettävä kaukolaukaisinta (tai sen puuttuessa kameran aikalaukaisinta).
Keväällä havu- ja lehtipuiden kukkiessa Auringon ja Kuun ympärillä saattaa näkyä myös värillisiä siitepölykehiä.
Halokuvien käsittely
Vaikka himmeätkin haloilmiöt saattavat näkyä taivaalla paljain silmin melko selvästi, digikuvissa ne voivat silti olla useimmiten niin latteita, että niitä on lähestulkoon mahdotonta erottaa taustataivaasta. Tällöin on turvauduttava kuvankäsittelyyn halojen tuomiseksi esiin.
Jokainen vähänkään kuvankäsittelyä harrastanut tuntee varmasti tasojen (levels) valoisuuden säädöt, mutta tällä menetelmällä ei halokuville paljon pysty tekemään. Sen sijaan epäterävän maskin (unsharp mask) käyttö, jota normaalisti käytetään kuvien terävöittämiseen, toimii erityisen hyvin halokuvien selkeyttämiseen.
Epäterävän maskin käyttö halokuvissa perustuu siihen, että kuvan ääriviivoja korostetaan ohjelmallisesti, eli käytännössä ääriviivojen vaaleampaa puolta vaalennetaan ja tummaa puolta tummennetaan, jolloin kuvan alueelliset kontrastit kasvavat. Tästä myös aiheutuu kuvissa tummien kohteiden ympärillä näkyvä hehku, kun silhuettimaisen tummien kohteiden takana oleva taivas vaalenee entisestään.
Esimerkiksi Photoshopin unsharp mask -suotimessa on kolme muutettavaa parametriä, joista amount määrittää, miten paljon alueellista kontrastia kasvatetaan (prosenteissa), radius kertoo kuinka kaukaa ääriviivan ympäriltä sävyjä muutetaan ja treshold on jonkinlainen kynnysarvo sille, minkä suuruinen tummuuden muutos kuvassa luetaan ääriviivaksi (mitä pienempi arvo, sitä pienempiä tummuuseroja suodin korostaa).
Normaaleja valokuvia terävöitettäessä unsharp maskissa käytetään yleensä melko pieniä arvoja, mutta kun haloilmiöitä korostettaessa voivat amount- ja radius-arvot kasvaa varsin suuriksikin. Ongelmana on, että tällöin kaikki mahdolliset ääriviivat korostuvat ja kuvasta saattaa tulla helposti melko rakeinen ja ruma. Haloilmiöiden kuvaaminen kannattaisikin tehdä mieluummin kameran RAW-tiedostomuodossa JPG:n sijasta, jolloin ainakin pakkauksesta aiheutuva rakeisuus jäisi pois.
 |
| Kuvankäsittelyn vaikutus halokuvaan; vasemmalla käsittelemätön ja oikealla epäterävällä maskilla terävöitetty kuva. Terävöitetyssä kuvassa halorengas näkyy selvästi kun taas käsittelemätön kuva on melko lattea. Unsharp maskissa käytetyt arvot: amount 245%, radius 18,2px, threshold 2 levels. |
Jätä vastaus